Meillä on pieni kesämökki pienessä saaressa. Pieneen mökkiin ja pieneen saareen kohdistuu kuitenkin suuret tunteet. Rakastan mökkiä ja saarta, kaikkea siellä. Saaressa moni asia on hankalampaa kuin mantereella, mutta kaikella on kuitenkin aina puolensa. Saunarannassamme, aivan vedenrajassa kasvoi ja kukoisti vielä runsas vuosi sitten iso, komea mänty paksuinen oksineen. Se oli ehkä koko saaren kaunein ja suurin puu.
Melkoinen shokki oli, kun Kiira ‑myrsky 12.8.2017 pyyhkäisi saaremme yli ja kaatoi tuon puun ja melkoinen shokki kuinka paljon myrsky oli kaatanut puita koko saarelta. Toisaalta myös melkoinen helpotus tilannekartoituksen jälkeen todeta, ettei puita ollut kaatunut mökin, saunamökin, piharakennusten eikä autorannassa auton päälle. Aikamoinen raivausurakka siitä kyllä syntyi.
Viisi minuuttia ja saunan edessä oli uusi “metsikkö” ja näkymä järvelle hukassa.
Saunarannan mäntyä ei enää pystyyn saanut nostettua, joten siitä on nyt ollut moneksi. Mänty täytyi ensin karsia ja päättää mitkä oksat jätetään. Aluksi en raskinut karsia yhtäkään oksaa, vain lyhentää niitä hiukan. Sitten piti päättää mistä kohdin runko pilkotaan lyhyempiin helpommin siirreltäviin pätkiin. Sekin oli vaikeaa, mutta välttämätöntä, koska mänty oli kaatunut juuri valmistuneen vielä vesille laskemattoman laiturimme päälle.
Seuraavaksi mänty piti kuoria.
Ensimmäinen veistos työnimeltään Kiira ‑vasa
Sopivasti neljä oksaa suurin piirtein mahan alla, kaksi oksaa korviksi ja häntä. Oksat olivat sillä mallilla, että humoristinen tyyli lopputulokselle oli selviö.
Siitä tulikin hauska projekti sukulaistyttö-Ellan kanssa, joka perheineen osti veistoksen vaarille 70 ‑vuotislahjaksi. Yhdessä reippaan koululaisen kanssa maalasimme vasan. Minä toimin lähinnä assistenttina eli värien sekoittajana Ellan toiveita noudattaen. Vasa sai maastopukukuosin ja lopuksi vielä teimme sille vanhasta vyöstä pannan kaulaan — tietysti kilikellon kera. Kiira ‑vasasta tuli “Vaarin onnenporo”. Maalaamiseen kului kokonainen päivä ahkeraa työskentelyä. Ella ja minä olimme tyytyväisiä lopputulokseen — ja vaari onnellinen!
Kiira-vasa. Kiira ‑vasaa veistellessäni silmäilin jo muita samasta rungosta katkaistuja pölkkyjä.
Toinen veistos työnimeltään Iso kissa
Pölkky oli noin 150 cm pitkä ja kyljessä sojotti yksi paksu oksa, joka näytti selvästi kissan hännältä. Suora pölkky ja häntä ‑oksan asento yllyttivät siihen että kissasta tulisi aika iso ja se “seisoisi” loikkaavassa asennossa. Joten, kun Kiira-vasa oli veistetty, ei vielä käsitelty eikä varattu tahi myyty, siirryin moottorisahalla muotoilemaan isoa kissaa. Muotoilu tarvitsi moottorisahan lisäksi rälläkkää (kulmahiomakone varustettuna puuntyöstö terällä) sekä veistotalttoja ja hiomakonetta. Vaarin onnenporolle päätimme Ellan kanssa laittaa silmiksi männynkävyt, mutta puumalle veistin silmät taltoilla ja maalasin ne. Karvapeitteen, karva kerrallaan, poltin pyrotekniikalla ja se olikin melkoinen urakka.
Kuva 1. Karvat poltettu isolle kissalle. Kuva 2. Iso kissa eli Musta puuma valmiina.
Kolmas veistos kissa, ei työnimeä
Oli vielä toinenkin pölkky, jossa oli yksi suora, paksu oksa pystyssä. Tästä minulla oli jo valmiiksi mielessäni, että veistäisin ragdoll-kissan, erään ystäväni kissan innoittamana.
Ryhdyttyäni veistämään kissaa huomasin kuitenkin aika äkkiä, että puu ja moottorisaha veivät taas minua enkä minä niitä. Kissa sai kyllä pörröisen turkin kuten ragdolleilla on, mutta alkoi näyttää aika humoristiselta ja tosi isolta. Metsäkissaksi sen lopulta nimesin.

Neljättä veistosta mieheni kutsui siaksi, joten se oli siis työnimeltään Iso sika
Puusta oli tosiaan moneksi ja rungosta oli vielä jäljellä pitkä pätkä täynnä oksia. Sitä, kun aikani katselin eri suunnista (mikä oli kyllä aika hankalaa, kun se makasi oksien varassa poikittain hietikolla), huomasin kolmen jalan (oksan) olevan jotakuinkin sopivilla paikoilla. Vain yksi jalka puuttuisi nelijalkaiselta. Jäljellä olevasta rungosta löytyi kuin löytyikin vielä yksi sopivan paksuinen oksa, josta sain tehtyä neljännen jalan ja istutettua takajalaksi yhtälailla vinksalleen kuin kolme muuta jalkaa olivat luonnostaan. Tässä vaiheessa oli jo selvää, että tästäkin luomuksesta tulisi humoristisen vinksahtanut veikkonen. Ajatus siasta muuttui lehmän vasikaksi. Välillä mieheni kutsui sitä koiraksi ja minä sudeksi. Työn edetessä prosessi vei minua ja valkenihan se lopulta minullekin, että susihukkanenhan siitä tulee. Tosin mieheni esittelee sitä vieläkin toisinaan sikana, eikä katsoja ymmärrä näkemäänsä. Toivottavasti, kun lopulta häntä on paikallaan ja susihukkanen saanut väriä pintaansa, on katsojankin helpompi tulkita näkemäänsä.
Sika. Susihukkanen on aika paljon oikeaa sutta isompi, mutta ystävällinen.
Ja edelleen samaisesta puusta on moneksi. Toivottavasti jossain tulevassa blogissani saan päätökseen tämän yhden männyn tarinan, Susihukkanen ja vielä muutama pienempi veistos puun latvaosista on valmistunut. Toivon myös, etteivät nämä kaikki veistokset jää täyttämään meidän pihamaata vaan löytävät uuden kodin.
Vielä on mäntyä jäljellä.
Tuleeko sinulle mieleen mitä tästä voisi syntyä? Kommentoi vapaasti.
Mukava tarina tutuiksi käyneistä hilpeistä teoksista!