Meil­lä on pieni kesämök­ki pienessä saa­res­sa.  Pie­neen mökki­in ja pie­neen saa­reen kohdis­tuu kuitenkin suuret tun­teet.  Rakas­tan mökkiä ja saar­ta,  kaikkea siel­lä.  Saa­res­sa moni asia on han­kalam­paa kuin man­tereel­la, mut­ta kaikel­la on kuitenkin aina puolen­sa. Saunaran­nas­samme, aivan veden­ra­jas­sa kasvoi ja kukoisti vielä run­sas vuosi sit­ten iso, komea män­ty pak­suinen oksi­neen.  Se oli ehkä koko saaren kaunein ja suurin puu. 

Melkoinen shok­ki oli, kun Kiira ‑myrsky 12.8.2017 pyyhkäisi saaremme yli ja kaa­toi tuon puun ja melkoinen shok­ki kuin­ka paljon myrsky oli kaatanut pui­ta koko saarelta.  Toisaal­ta myös melkoinen helpo­tus tilan­nekar­toituk­sen jäl­keen tode­ta, ettei pui­ta ollut kaatunut mökin, saunamökin, piharaken­nusten eikä autoran­nas­sa auton päälle.  Aikamoinen raivausurak­ka siitä kyl­lä syntyi.

Ensim­mäi­nen veis­tos työn­imeltään Kiira ‑vasa

Sopi­vasti neljä oksaa suurin piirtein mahan alla,  kak­si oksaa korviksi ja hän­tä.  Oksat oli­vat sil­lä mallil­la, että humoristi­nen tyyli lop­putu­lok­selle oli selviö.

Kol­mas veis­tos kissa, ei työnimeä

Oli vielä toinenkin pölkky, jos­sa oli yksi suo­ra, pak­su oksa pystyssä. Tästä min­ul­la oli jo valmi­ik­si mielessäni, että veistäisin rag­doll-kissan, erään ystäväni kissan innoittamana.

Neljät­tä veis­tos­ta mieheni kut­sui siak­si, joten se oli siis työn­imeltään Iso sika

Puus­ta oli tosi­aan mon­ek­si ja run­gos­ta oli vielä jäl­jel­lä pitkä pätkä täyn­nä oksia.  Sitä, kun aikani kat­selin eri suun­nista (mikä oli kyl­lä aika han­kalaa, kun se makasi oksien varas­sa poikit­tain hietikol­la), huo­masin kol­men jalan (oksan) ole­van jotakuinkin sopivil­la paikoil­la. Vain yksi jal­ka puut­tuisi neli­jalkaiselta.  Jäl­jel­lä olev­as­ta run­gos­ta löy­tyi kuin löy­tyikin vielä yksi sopi­van pak­suinen oksa, jos­ta sain tehtyä neljän­nen jalan ja istutet­tua taka­jalak­si yhtälail­la vinksalleen kuin kolme muu­ta jalkaa oli­vat luon­nos­taan.  Tässä vai­heessa oli jo selvää, että tästäkin luo­muk­ses­ta tulisi humoris­tisen vinksah­tanut veikko­nen.  Aja­tus sias­ta muut­tui lehmän vasikak­si.  Välil­lä mieheni kut­sui sitä koirak­si ja minä sudek­si.  Työn edetessä pros­es­si vei min­ua ja valkeni­han se lop­ul­ta min­ullekin, että susi­hukka­nen­han siitä tulee.  Tosin mieheni esit­telee sitä vieläkin toisi­naan sikana, eikä kat­so­ja ymmär­rä näkemään­sä.  Toiv­ot­tavasti, kun lop­ul­ta hän­tä on paikallaan ja susi­hukka­nen saanut väriä pin­taansa, on kat­so­jankin helpom­pi tulki­ta näkemäänsä.

Ja edelleen samais­es­ta puus­ta on mon­ek­si.  Toiv­ot­tavasti jos­sain tulevas­sa blo­gis­sani saan päätök­seen tämän yhden män­nyn tari­nan, Susi­hukka­nen ja vielä muu­ta­ma pienem­pi veis­tos puun lat­vao­sista on valmis­tunut.  Toivon myös, etteivät nämä kaik­ki veis­tok­set jää täyt­tämään mei­dän pihamaa­ta vaan löytävät uuden kodin.