Meil­lä on pieni kesämök­ki pienessä saa­res­sa.  Pie­neen mökki­in ja pie­neen saa­reen kohdis­tuu kuitenkin suuret tun­teet.  Rakas­tan mökkiä ja saar­ta,  kaikkea siel­lä.  Saa­res­sa moni asia on han­kalam­paa kuin man­tereel­la, mut­ta kaikel­la on kuitenkin aina puolen­sa. Saunaran­nas­samme, aivan veden­ra­jas­sa kasvoi ja kukoisti vielä run­sas vuosi sit­ten iso, komea män­ty pak­suinen oksi­neen.  Se oli ehkä koko saaren kaunein ja suurin puu. 

Melkoinen shok­ki oli, kun Kiira ‑myrsky 12.8.2017 pyyhkäisi saaremme yli ja kaa­toi tuon puun ja melkoinen shok­ki kuin­ka paljon myrsky oli kaatanut pui­ta koko saarelta.  Toisaal­ta myös melkoinen helpo­tus tilan­nekar­toituk­sen jäl­keen tode­ta, ettei pui­ta ollut kaatunut mökin, saunamökin, piharaken­nusten eikä autoran­nas­sa auton päälle.  Aikamoinen raivausurak­ka siitä kyl­lä syn­tyi.


Viisi min­u­ut­tia ja saunan edessä oli uusi “met­sikkö”  ja näkymä järvelle hukas­sa.

Saunaran­nan män­tyä ei enää pystyyn saanut nos­tet­tua, joten siitä on nyt ollut mon­ek­si. Män­ty täy­tyi ensin kar­sia ja päät­tää mitkä oksat jätetään.  Aluk­si en rask­in­ut kar­sia yhtäkään oksaa, vain lyhen­tää niitä hiukan.  Sit­ten piti päät­tää mis­tä kohdin runko pilko­taan lyhyem­pi­in helpom­min siir­reltävi­in pätki­in.  Sekin oli vaikeaa, mut­ta vält­tämätön­tä, kos­ka män­ty oli kaatunut juuri valmis­tuneen vielä vesille laske­mat­toman lai­turimme päälle.

 


Seu­raavak­si män­ty piti kuo­ria.


Ensim­mäi­nen veis­tos työn­imeltään Kiira ‑vasa

Sopi­vasti neljä oksaa suurin piirtein mahan alla,  kak­si oksaa korviksi ja hän­tä.  Oksat oli­vat sil­lä mallil­la, että humoristi­nen tyyli lop­putu­lok­selle oli selviö.

Siitä tulikin haus­ka pro­jek­ti suku­laistyt­tö-Ellan kanssa, joka per­hei­neen osti veis­tok­sen vaar­ille 70 ‑vuo­tis­lah­jak­si.  Yhdessä reip­paan koul­u­laisen kanssa maalasimme vasan.  Minä toimin lähin­nä assis­tent­ti­na eli värien sekoit­ta­jana Ellan toivei­ta nou­dat­taen.  Vasa sai maastopukuku­osin ja lopuk­si vielä teimme sille van­has­ta vyöstä pan­nan kaulaan — tietysti kilikel­lon kera.  Kiira ‑vasas­ta tuli “Vaarin onnen­poro”.  Maalaamiseen kului kokon­ainen päivä ahk­er­aa työsken­te­lyä. Ella ja minä olimme tyy­tyväisiä lop­putu­lok­seen —  ja vaari onnelli­nen!

Kiira-vasa. Kiira ‑vasaa veis­tel­lessäni silmäilin jo mui­ta samas­ta run­gos­ta katkaistu­ja pölkkyjä.


Toinen veis­tos työn­imeltään Iso kissa

Pölkky oli noin 150 cm pitkä ja kyl­jessä sojot­ti yksi pak­su oksa, joka näyt­ti selvästi kissan hän­nältä.  Suo­ra pölkky ja hän­tä ‑oksan asen­to yllyt­tivät siihen että kissas­ta tulisi aika iso ja se “seisoisi”  loikkaavas­sa asen­nos­sa.  Joten, kun Kiira-vasa oli veis­tet­ty, ei vielä käsitel­ty eikä varat­tu tahi myy­ty, siir­ryin moot­torisa­hal­la muo­toile­maan isoa kissaa.  Muo­toilu tarvit­si moot­torisa­han lisäk­si räl­läkkää (kul­mahiomakone varustet­tuna puun­työstö teräl­lä) sekä veis­to­talt­to­ja ja hiomakonet­ta.  Vaarin onnen­porolle pää­timme Ellan kanssa lait­taa silmik­si män­nynkävyt, mut­ta puumalle veistin silmät tal­toil­la ja maalasin ne.  Kar­vapeit­teen, kar­va ker­ral­laan, poltin pyrotekni­ikalla ja se olikin melkoinen urak­ka.


Kuva 1. Kar­vat poltet­tu isolle kissalle. Kuva 2. Iso kissa eli Mus­ta puuma valmi­ina.


Kol­mas veis­tos kissa, ei työn­imeä

Oli vielä toinenkin pölkky, jos­sa oli yksi suo­ra, pak­su oksa pystyssä. Tästä min­ul­la oli jo valmi­ik­si mielessäni, että veistäisin rag­doll-kissan, erään ystäväni kissan innoit­ta­mana.

Ryhdyt­tyäni veistämään kissaa huo­masin kuitenkin aika äkkiä, että puu ja moot­torisa­ha veivät taas min­ua enkä minä niitä.  Kissa sai kyl­lä pör­röisen turkin kuten rag­dolleil­la on, mut­ta alkoi näyt­tää aika humoris­tiselta ja tosi isol­ta.  Met­säkissak­si sen lop­ul­ta nimesin.

Met­säkissa
 

Neljät­tä veis­tos­ta mieheni kut­sui siak­si, joten se oli siis työn­imeltään Iso sika

Puus­ta oli tosi­aan mon­ek­si ja run­gos­ta oli vielä jäl­jel­lä pitkä pätkä täyn­nä oksia.  Sitä, kun aikani kat­selin eri suun­nista (mikä oli kyl­lä aika han­kalaa, kun se makasi oksien varas­sa poikit­tain hietikol­la), huo­masin kol­men jalan (oksan) ole­van jotakuinkin sopivil­la paikoil­la. Vain yksi jal­ka puut­tuisi neli­jalkaiselta.  Jäl­jel­lä olev­as­ta run­gos­ta löy­tyi kuin löy­tyikin vielä yksi sopi­van pak­suinen oksa, jos­ta sain tehtyä neljän­nen jalan ja istutet­tua taka­jalak­si yhtälail­la vinksalleen kuin kolme muu­ta jalkaa oli­vat luon­nos­taan.  Tässä vai­heessa oli jo selvää, että tästäkin luo­muk­ses­ta tulisi humoris­tisen vinksah­tanut veikko­nen.  Aja­tus sias­ta muut­tui lehmän vasikak­si.  Välil­lä mieheni kut­sui sitä koirak­si ja minä sudek­si.  Työn edetessä pros­es­si vei min­ua ja valkeni­han se lop­ul­ta min­ullekin, että susi­hukka­nen­han siitä tulee.  Tosin mieheni esit­telee sitä vieläkin toisi­naan sikana, eikä kat­so­ja ymmär­rä näkemään­sä.  Toiv­ot­tavasti, kun lop­ul­ta hän­tä on paikallaan ja susi­hukka­nen saanut väriä pin­taansa, on kat­so­jankin helpom­pi tulki­ta näkemään­sä.

 


Sika. Susi­hukka­nen on aika paljon oikeaa sut­ta isom­pi, mut­ta ystävälli­nen.

Ja edelleen samais­es­ta puus­ta on mon­ek­si.  Toiv­ot­tavasti jos­sain tulevas­sa blo­gis­sani saan päätök­seen tämän yhden män­nyn tari­nan, Susi­hukka­nen ja vielä muu­ta­ma pienem­pi veis­tos puun lat­vao­sista on valmis­tunut.  Toivon myös, etteivät nämä kaik­ki veis­tok­set jää täyt­tämään mei­dän pihamaa­ta vaan löytävät uuden kodin.


Vielä on män­tyä jäl­jel­lä.

 

Tuleeko sin­ulle mieleen mitä tästä voisi syn­tyä? Kom­men­toi vapaasti.

 

Kiitos, että luit tämän tari­nan!